Jotenkin tosi toivoton olo nyt. Turhautunut. Sellainen ettei huvita tehdä mitään, eikä puhua kenellekään. Ei huvita edes nähdä ketään. Kirjoitin tänään pitkästä aikaa novellin tapaista.. Omalla tavallaan se on myös runon tyylinen, mutta en nimittäisi sitä nyt runoksi. En ole kirjoittanut yhtään runoa kuukauteen. En oikeastaan ole kirjoittanut muuta kuin tätä blogia, joka on sinällään aika pelottavaa.. Normaalisti kirjoitan kuitenkin kohtalaisen paljon. Tosin viime vuosina se on kärjistynyt siihen, että kirjoitan vain kun on paha olla. Puran sisäisiä tuskiani. Aliarvostan itseäni, sillä en juurikaan halua vaivata joitakin ihmisiä omilla asioillani. Jotkut asiat ovat vain liian arkaluontoisia. Ja sitten taas joitakin ei kiinnosta. Tai sitten kiinnostaa, mutta kuvittelen taas omiani. Kuten yleensä.
En tiedä vieläkö eräs minulle hyvin tärkeä miespuolinen ystäväni lukee blogiani. Oikeastaan juuri nyt toivon, että hän on unohtanut tämän. Sillä seuraavaksi aijon tehdä pienimuotoista vuodatusta. Hän muuten sanoi, että olempa sopivaan paikkaan blogini laittanut... Johtu kaiketi siitä, että olen toivoton räpätäti. Okei okei. Osaan välillä olla hiljaa.. Mutta vain välillä. Ja jos jokin on hätänä.
Tuntuu, että olen nyt loukossa, ihan kuin joku olisi lukinnut minut häkkiin ja laittanut avaimen juuri niin kauas, että näen sen, mutten yllä siihen. Istun hiljaa pimeimmässä nurkkauksessa ja tuijotan avainta herkeämättä. Luulen, että kun tuijotan sitä tarpeeksi kauan ja tiiviisti se lentää luokseni ja avaa oven. Tuskin käy noin helposti.
En tiedä mitä tekisin. En oikeastaan jaksa edes miettiä enää. Olen niin järkyttävän turhautunut taas kaikkeen. Omalla tavallani olen turhautunut elämääni. Mutta en niin vakavasti, että en jaksaisi enää potkia itseäni eteenpäin. En vaan jaksaisi nyt arpoa, että lähdenkö oikealle vai vasemmalle tästä risteyksestä. Unohdanko kaiken mitä sanoimme toisillemme, ajatteletko ikinä oikeasti minua, vai olenko se vain minä joka rikkoo kaipauslihaksensa lopullisesti. 'Tyttö, olet vain väsynyt. Nuku yön yli ja mieti vasta sitten.' Mietin jo, mietin viime yön, mietin tämän päivän, mietin eilisen. Mietin koko sen sunnutai-illan, kun kuuntelimme Eppuja Emmin kanssa. En tehnyt mitään muuta kun mietin. Mietin mitä vittua olen tekemässä? Minne ihmeeseen olen menossa? Mitä hän haluaa? Mitä minä haluan? Mietin liikaa, ihan liikaa. Ja loppukädessä satutin vain itseäni.
Teen tunnustuksen. En oikeastaan syö enää.. Syön hyvin vähän aamulla, en juurikaan välipaloja, jos muistan ja jaksan syön päiväruokaa, en syö illalla. Alan huolestua itsestäni. Toinen ongelma on se, että liikun paljon. Todella paljon. En vaan jaksa ajatella ja huolestua siitä, että en syö. Näitä kausia tulee useasti vuodessa, ettei ole juurikaan nälkä. Mutta nyt vaikka olisikin, en silti syö. Pelotan itseäni. Oikeasti.
Tiedän, että minulla on muutama ystävä jotka laittaisivat minut syömään. Jo pelkästään se, että he sanoisivat minulle, että minun on syötävä, saisi minut syömään, jos ei muusta niin velvollisuuden tunteesta. Siitä, että olen luvannut heille. Mutta en ole ihminen joka kerjää huomiota kertoilemalla kuinka ei taas ole syönyt, ja kuinka sitä ja tätä.. En todellakaan halua tehdä tästä mitään numeroa. En halua sanoa: 'En oo syöny kahteen viikkoon tässä juuri mitään.' Se on oma asiani. Jos olen niin helvetin tyhmä, ettei ole ruokahalua, ja vaikka olisi, en sitten vedä naamaani mitään. Niin sitten olen niin helvetin tyhmä ja kärsin siitä. Ja ei hätää, ei tässä vielä anoreksian partailla olla. Katsellaan sitten joskus myöhemmin.. Tosin siinä vaiheessa porukat kuskaisi jo sairaalaan.
Aargh.. Miten voisin selittää kuinka turhalta tuntuu. Olen vaan niin, tavallaan tyhjä. Niin helvetin tyhjä ja tietämätön kaikesta. Mutta kuitenkin olen niin täynnä kaikkea. Olen niin täynnä, että tukehdun. Ja sitten omalla tavallaan olen niin pinnalla, siis ettei tavallaan ole huolia joihin upota. Mutta silti tunnen koko ajan sitä samaa painetta, jonka tuntee kun sukeltaa. Ja kun hengitän, tuntuu kuin hukkuisin. Jokainen on joskus vetänyt vettä henkeen, tuntuu siltä.
Jonkun tekisi nyt mieli taputtaa päähän ja sanoa, että olen rakastunut. Eää.. En sanoisi niinkään. Olen ahdistunut tunteistani. Sillä vaikka tiedän, että niiden kohteella on myös tunteita minua kohtaan, en kuitenkaan tiedä. Olen niin helvetin tietämätön. Vaikka sanotaan, että tieto lisää tuskaa, niin tällaisissa tapauksissa tietämättömyys lisää sitä. Ja ihan helvetin paljon.
Vihaan niin helvetin paljon. Niin paljon, että räjähdän. Vihaan niin monta asiaa. Alan olla niin kypsä asioihin ja joihinkin ihmisiin ympärilläni. En tiedä mitään niin kauheaa asiaa, kuin se, että joku ihminen joka on tärkeä, tulee mieleen jostain asian yhteydestä, joka on helvetin paha tai inhottava. Tekisi mieli paukuttaa muutaman kaverin päätä tiiliseinään ja huutaa, että eivätkö he vittu tajua kuinka paskan olon aiheuttavat minulle tekemisillään. En ole mikään saatanan tiskirätti, johon voi kuivata paskat keittiön pöydältä, ja heittää sitten nurkkaan kunnes on uusi paska taas siivottavana. Meni hermot. Ja täydellisesti juuri nyt. Sitä saa mitä tilaa, jumalauta, tältä tytöltä ainakin tästä eteenpäin. Turha odottaa lempeätä käytöstä, jos ei itse osaa ajatella kuin omaa persettään.
Räjähdän sisäisistä ristiriidoista. Aika hyvin sanottu. Kuvaa täysin mun tämän hetkistä olotilaa. Sanoin siis noin mesessä kaverille. Juuri kyseiselle hemmolle jota olen miettinyt nyt niin paljon, että en jaksa enää ja annan hänen olla omissa oloissaan. Lopetan hänen ahdistelunsa pääni sisällä juuri nyt, ja tähän paikkaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta yritetään.
Olen tehnyt helvetin moisen jurputuksen.. Ja nyt aloin miettiä julkaisenko tätä ollenkaan. Ehkä joskus.. Ehkä nyt.
Oon vaan niin lopussa ja rikki. Haluan pois. Haluan, että joku piilottaa mut kylmältä ja kolkolta maailmalta. Jos jaksat, ja maltat hetkeksi pysähtyä, voisitko mitenkään tehdä sitä?