Joskus se tapahtuu niin yllättäen. Kukaan ei osaa odottaa sitä ja tieto tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta miksi se salama tulee aina silloin, kun tuntuu, että aurinko vihdoinkin paistaa, oikeasti lämmittää ja tuntuu hyvältä? Se on jokseenkin ironista, että kun kerrankin hymyilet vilpittömästä, ilman minkäänlaista teennäistä, itsensä pakottamis hymyä, niin sitten tuntuu kuin joku iskisi puukolla, ja leikkaisi koko suusi irti.

Vietin ihanan viikonlopun. Meillä oli kavereiden kesken pikkujoulut perjantaina, jotka eivät ehkä kokonaisuudessaan olleet niin hehkeät, mutta hauskaa oli silti. Pääsin vielä poitsujen kyydillä kotiin yöllä, kiitos heille.
Lauantai oli perjantaita hehkeämpi, vaikka kärsinkin tuhottomasta krapulasta. Alkupäivän vietin ponien kanssa tallilla, siinähän se krapula hetkeksi helpotti, kun lapioi parit kottarilliset paskaa. Sitten kuitenkin rohkaisin itseni, ja soitin eräälle, ehdottomasti maailman ihanimmalle tyypille. Ja tästä rohkaisusta, ikäänkuin palkinnoksi, hän kutsui minut kahveille, kahveille jotka kestivät 8 tuntia. <3
Sunnuntai meni siinä niinkuin yleensäkin aina... Ei mitään sanottavaa suomeksi.

Maailma kaatuu aina niskaan, kun sitä vähiten toivoisi. Se on niin inhottavaa, että jokin asia vaan tulee, ja vie sen sun 'naantalin aurinko' hehkun. Se on tavallaan kuin joku tulis, ja heittäis mustaa maalia sun valkosille housuille, ei se lähde pois, ei ees kovasti hinkkaamalla, niistä housuista tuskin koskaan tulee enää valkoset.

Kuulin, että menetän vaarin. Mulle niin rakkaan. Odotan ihmeparanemista.

слеза